Minä, pian 20-vuotias nainen, sekä 22-vuotias avomieheni odotamme lasta. Tällä hetkellä olen viikolla 21+1, siis yli puolenvälin. Blogin kirjoittamista olen harkinnut aina siitä, kun sain viikolla 6 tietää olevani raskaana. Tätä ennen en vain ole saanut aikaiseksi.

 

Olin miettinyt lapsen saamista jo pitkään, ennen kuin tikkuun ilmestyi kaksi punaista viivaa. Jos ihan totta puhutaan, olin ollut ilman ehkäisyä jo hieman päälle viisi kuukautta ennen kyseistä aamua. Vahingosta ei siis todellakaan voinut puhua. Sekä minä, että poikaystäväni tiesimme mihin olimme ryhtymässä. Me molemmat todella halusimme tätä. Ja haluamme vieläkin.

Sen hieman päälle viiden kuukauden aikana olin ehtinyt tehdä monet raskaustestit ja pettyä joka kerta karvaasti, kun tulos näytti negatiivista. Kehoni petti minut joka kerta. Silloin muistan usein miettineeni, että mistä minua oikein rangaistaan. Minun on ollut pakko tehdä jotain todella väärin, kun meille ei tule sitä omaa pientä tuhisijaa. Syytin itseäni ja velloin itsesäälissä aina siihen asti, että kuukautiset loppuivat. Sitten alkoi uusi yritys ja toivo heräsi. Jokainen negatiivinen tulos oli rankka myös poikaystävälleni. Hän todella halusi lapsen kanssani ja joka kuukausi kovasta yrityksestä huolimatta sai pettyä. Eikä asiaa tietenkään auttanut minun huono tuuleni ja itsesäälini. Jälkeen päin ajatellen tiedän, että minun olisi vain pitänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Tiesinhän minä, että raskaaksi tuleminen ei ole ihan niin helppoa kuin monet teiniraskaudet antavat ymmärtää. Raskaushakuisten yhdyntöjen aloituksen jälkeen menee keskimäärin viisi ja puoli kuukautta ennen hedelmöitystä. Juuri se aika, joka meillä meni.

Olen seitsemänneltä luokalta asti ollut kiinnostunut lapsien kasvamisesta, hedelmöityksestä alkaen. Olen imenyt tietoa ja kokemuksia netistä, lehdistä, kirjoista, äideiltä - kaikkialta mistä ikinä keksinkään. Yläasteen jälkeen, lukion keskeytettyäni, aloitin lastenhoitajan työt. Olen ollut kolmessa eri perheessä kokopäiväisenä lastenhoitajana, hoitanut eri ikäisiä lapsia ja osallistunut heidän kasvatukseensa. Viimeisimmässä työpaikassani olin muutamaa viikkoa vajaan vuoden ja hoidettavanani oli kaksi lasta, joista toinen oli parin viikon ikäinen aloittaessani (vaikka silloin äiti luonnollisesti hoiti pientä imetyksenkin takia melkein koko ajan). Uskon omaavani hyvän käsityksen siitä, millaista vauva-arki tulee olemaan. Vaikka tiedän tietenkin, ettei kahdeksan tunnin työpäivä (tai edes ne viikonloput yksin lasten kanssa) ole mitään verrattuna siihen mikä minulla on edessä; 24 tunnin sitoumus pieneen, minusta (tai isästään) täysin riippuvaiseen lapseen. Mutta uskon pärjääväni, sillä olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin juurikin edellisten työpaikkojeni ansiosta. Tiedän tarvitsevani tukea, apua ja vahvan tukiverkon. Ja se minulla onneksi on.

Kun silloin, eräänä aamuna viime lokakuussa sain tietää olevani raskaana, en tainnut tuntea mitään. Viisi kuukautta odotusta ja pettymyksiä, ja kun viimein odotus palkittiin: ei mitään? Tunsin olevani jollain tapaa rikki. Jos ensin on jotain odottanut ja toivonut niin kovin, kuin minä tuota tulosta, eikö silloin pitäisi olla iloinen kun toive täyttyy? Hyppiä seinille ja kattoon, kiljua riemusta kuin mielipuoli? Poikaystävä itki onnesta kun näki tuloksen. Minä hymyilin. Hymyilin sille, että toinen on niin suloinen ja itkee. Mietin omaa tunteettomuuttani koko päivän ja lopulta päätin että kyllä se vielä kolahtaa. Se on vaan sitä, etten halua vielä uskoa asiaa todeksi. Ettei vielä uskalla antautua onnellisuudelle.

Seuraavalla viikolla soitin neuvolaan ja sain varattua ajan saman viikon perjantaille: olihan raskaus kuulemma "jo niin pitkällä". Neuvolassa kysyttiin, että millä mielellä olen liikenteessä, mitä ajattelen raskaudesta. Totesin etten tiedä. Täti tuijotti hetken hieman hämmentyneen näköisenä ja sanoi sitten, että kyllä siihen kasvaa. Lohdutti, että toisilla kestää hieman aikaa että kunnolla ymmärtää. Sovimme seuraavan neuvola-ajan marraskuun loppuun ja varasimme samalla ensimmäisen ultran joulukuun alkuun.

Loppu lokakuusta ja marraskuu menivät lähinnä pää vessanpöntössä. Voin hirveän huonosti koko ajan, eikä se helpottanut missään vaiheessa päivää. Marraskuun loppu tuli ja kävelin neuvolaan kalpeana ja valmiina kumartumaan lumipenkan ylle, jos tulisi tarve. Ei edes kiinnostanut, jos joku näkisi. Muistan ajatelleeni että senkus arvuuttelevat. Siinähän luulevat että olen hirveässä krapulassa keskellä viikkoa, jos tahtovat. Neuvolassa kyseltiin vointia. Tummat silmänaluset ja valkoinen naama ei taidakaan kertoa kaikille heti ettei ole hyvä olo? Pienen rupattelun jälkeen lääkäri-täti teki sisätutkimuksen ja päätti kokeilla sen jälkeen kuuluisiko sydänäänet. Hän kehotti olemaan odottamatta liikaa, sillä raskaus oli kuitenkin aika varhaisessa vaiheessa eikä mitään välttämättä vielä kuuluisi. Hän puristi geeliä vatsani päälle ja rullasi muovitikulla ympäri vatsaa. Omat sydänääneni kuuluivat luonnollisesti loistavasti, mutta sikiöstä ei kuulunut mitään. Ehdin jo ajatella, että ei siellä mitään edes taida olla. Taisi olla tuulimuna. Sitten täti paransi asentoaan ja käänsi laitteesta ääntä kovemmalle. Siellä se mennä tuhisi. Pienen pieni sydän. Siellä oli sittenkin elämää! Vihdoin. Hymy pääsi väkisinkin kasvoille. Ensimmäinen täysin uskottava todiste siitä, että pieni oli tulossa.

 

Onni on Pieni junailija kohdussa.