Niin se vaan taitaa olla.. Meidän pieni Junailija on keksinyt minun virtsarakkoni, sekä kylkiluut. Hieman pelottaa, että mitä siitä sitten tulee, kun Junailijalla alkaa olla sitä kokoa ihan kunnolla - ja voimaa.

Virtsarakko on kyllä keksitty jo aika kauan sitten. Aluksi pienet potkut tuntuivat vain hassuilta, enkä uskonut niiden olevan tahallisia. Mutta nykyään pieni potkii (tai lyö) rakkoa vain kun se on täysi. Liekö sitten jonkin sortin vastalause tilaa vievälle 'turhakkeelle'. Eikä siinä mitään, jos potkuja/lyöntejä tulisi vain yksi tai kaksi kerrallaan. Tämä vaan vetää kunnon sarjoja - eikä lopeta ennen kuin pääsen vessaan. Tämän kaiken tietenkin välttää sillä, että käy oma-aloitteisesti tarpeeksi usein vessassa.(:

Hankalampi homma on nuo kylkiluut. Tyyppi kun potkii niihin niin sopivassa kulmassa, että minulle on tullut ihan oikea pelko siitä mitä on edessä. Entä jos Minusta tulee yksi niistä joilla murtuu kylkiluita sikiön potkujen takia? Monta yötä on valvottu kauhusta täristen näiden mielikuvien vainoamina.

Vaan ehkä tämä tästä?

 

Onni on: pienen Junailijan maiharittomat jalat..

Oletin aina, että kun tulen raskaaksi, säntään ensimmäiseen lastenvaateliikkeeseen ja ostan sen tyhjäksi. Kuitenkin, kun ajatus siitä että meille on tulossa lapsi - siis ihan oikeasti, lapsi - ei mahtunut millään päähän sitä ei tapahtunutkaan.

Kun sain päälle vuosi sitten tietää, että minulle oli tulossa veljenpoika, ryntäsin lähimpään lastenvaateliikkeeseen ja ostin pari bodya. Ostelusta tuli nopeasti intohimoni - varsinkin raskausyritysten jälkeisen pettymyksen aikaan. Junailijan serkkupojalta onkin peritty aika lailla kaikki vaatteet, mitkä tähän mennessä ovat tiensä meille löytäneet. Muutamat vaatteet ovat tulleet avomiehen äidiltä ja vain kaksi yöpukua olen itse ostanut. En vieläkään oikein käsitä, että miksen ole omalle lapselle halunnut hankkia mitään. Saimme yhdistelmävaunut ilmaiseksi perheeltä, jolla pari vuotta sitten työskentelin. Niiden kotiin tuominen oli ahdistavaa ja monta päivää jopa välttelin niiden katsomista. Mutta eteisessä kun ovat, en voinut vältellä niitä loputtomiin, ja nyt olen jo tottunut niihin ja välillä jopa ajatellut että kesällä siellä pötköttää jotain pientä ja ihmeellistä. Jotain jonka minä ja avomieheni yksin olemme saaneet aikaan.

Nyt, yht'äkkiä raskausviikolla 22, sekosin. Olen etsinyt nettikaupoista käytettyä ja uutta tavaraa - kaikkea mitä ilman ei muka voi elää. Eikä etsimiseni ole rajoittunut pelkästään tavaroihin tai vaatteisiin. Olen lukenut yhä enemmän myös kotisynnytyksestä ja doulista - etsinyt ihmisiä ja hintoja hullunkiilto silmissä. Toisaalta tiedän hyvin, että ilman doulaakin voi synnytys olla rauhallinen ja positiivinen kokemus - tai että vauva pärjää ihan hyvin ilman kaunista, viiteen eri tasoon säädettävää, pähkinän väristä ja keinujalallista pinnasänkyä. Mutta toisaalta eihän ilman niitä vain voi pärjätä! Tai en minä ainakaan. Eikä siksi myöskään meidän vauva. Työttömän ja opiskelijan yhdistelmätaloudessa raha vain on hyvin tiukalla, enkä doulaa ainakaan tule saamaan. Silti kiusaan itseäni katselemalla eri yhdistysten sivustoilla doula-palvelujen hintoja ja saatavuutta. Unelmien pinnasängynkin löysin (kukkaron onneksi) nettihuutokaupasta ja se meni jo parempaan paikkaan. Sinne meni sekin haave. Nyt ihastuin Brio Basic pinnasänkyyn. Mies ei jostain syystä vielä pinnasänkyä halua hankkia (sanoi, että Junailija pärjää vielä ihan hyvin ilmankin.) Ainoa hankinta, jonka tiedän 100% varmaksi vielä jossain vaiheessa raskautta, on hyvä sitteri. Baby Björnin 1-2-3 tai Balance. Kokemuksen perusteella uskon, että nämä kaksi ovat sitterien parhaimmistoa ja tukevat hyvin lapsen niskaa ja selkää. Ja lapsi viihtyy. Vaikka onhan jokainen lapsi tietenkin erilainen(:

Nyt lähden lukemaan vauvalehtiä ja -kirjoja ja ottamaan selvää yhä uusista tarvikkeista - niistä, joita ilman ei voi elää!

Ps. Pyydän anteeksi hyvin epäselvää päivitystä.(:

 

Onni on: pieni potkiva Junailija.

Minä, pian 20-vuotias nainen, sekä 22-vuotias avomieheni odotamme lasta. Tällä hetkellä olen viikolla 21+1, siis yli puolenvälin. Blogin kirjoittamista olen harkinnut aina siitä, kun sain viikolla 6 tietää olevani raskaana. Tätä ennen en vain ole saanut aikaiseksi.

 

Olin miettinyt lapsen saamista jo pitkään, ennen kuin tikkuun ilmestyi kaksi punaista viivaa. Jos ihan totta puhutaan, olin ollut ilman ehkäisyä jo hieman päälle viisi kuukautta ennen kyseistä aamua. Vahingosta ei siis todellakaan voinut puhua. Sekä minä, että poikaystäväni tiesimme mihin olimme ryhtymässä. Me molemmat todella halusimme tätä. Ja haluamme vieläkin.

Sen hieman päälle viiden kuukauden aikana olin ehtinyt tehdä monet raskaustestit ja pettyä joka kerta karvaasti, kun tulos näytti negatiivista. Kehoni petti minut joka kerta. Silloin muistan usein miettineeni, että mistä minua oikein rangaistaan. Minun on ollut pakko tehdä jotain todella väärin, kun meille ei tule sitä omaa pientä tuhisijaa. Syytin itseäni ja velloin itsesäälissä aina siihen asti, että kuukautiset loppuivat. Sitten alkoi uusi yritys ja toivo heräsi. Jokainen negatiivinen tulos oli rankka myös poikaystävälleni. Hän todella halusi lapsen kanssani ja joka kuukausi kovasta yrityksestä huolimatta sai pettyä. Eikä asiaa tietenkään auttanut minun huono tuuleni ja itsesäälini. Jälkeen päin ajatellen tiedän, että minun olisi vain pitänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Tiesinhän minä, että raskaaksi tuleminen ei ole ihan niin helppoa kuin monet teiniraskaudet antavat ymmärtää. Raskaushakuisten yhdyntöjen aloituksen jälkeen menee keskimäärin viisi ja puoli kuukautta ennen hedelmöitystä. Juuri se aika, joka meillä meni.

Olen seitsemänneltä luokalta asti ollut kiinnostunut lapsien kasvamisesta, hedelmöityksestä alkaen. Olen imenyt tietoa ja kokemuksia netistä, lehdistä, kirjoista, äideiltä - kaikkialta mistä ikinä keksinkään. Yläasteen jälkeen, lukion keskeytettyäni, aloitin lastenhoitajan työt. Olen ollut kolmessa eri perheessä kokopäiväisenä lastenhoitajana, hoitanut eri ikäisiä lapsia ja osallistunut heidän kasvatukseensa. Viimeisimmässä työpaikassani olin muutamaa viikkoa vajaan vuoden ja hoidettavanani oli kaksi lasta, joista toinen oli parin viikon ikäinen aloittaessani (vaikka silloin äiti luonnollisesti hoiti pientä imetyksenkin takia melkein koko ajan). Uskon omaavani hyvän käsityksen siitä, millaista vauva-arki tulee olemaan. Vaikka tiedän tietenkin, ettei kahdeksan tunnin työpäivä (tai edes ne viikonloput yksin lasten kanssa) ole mitään verrattuna siihen mikä minulla on edessä; 24 tunnin sitoumus pieneen, minusta (tai isästään) täysin riippuvaiseen lapseen. Mutta uskon pärjääväni, sillä olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin juurikin edellisten työpaikkojeni ansiosta. Tiedän tarvitsevani tukea, apua ja vahvan tukiverkon. Ja se minulla onneksi on.

Kun silloin, eräänä aamuna viime lokakuussa sain tietää olevani raskaana, en tainnut tuntea mitään. Viisi kuukautta odotusta ja pettymyksiä, ja kun viimein odotus palkittiin: ei mitään? Tunsin olevani jollain tapaa rikki. Jos ensin on jotain odottanut ja toivonut niin kovin, kuin minä tuota tulosta, eikö silloin pitäisi olla iloinen kun toive täyttyy? Hyppiä seinille ja kattoon, kiljua riemusta kuin mielipuoli? Poikaystävä itki onnesta kun näki tuloksen. Minä hymyilin. Hymyilin sille, että toinen on niin suloinen ja itkee. Mietin omaa tunteettomuuttani koko päivän ja lopulta päätin että kyllä se vielä kolahtaa. Se on vaan sitä, etten halua vielä uskoa asiaa todeksi. Ettei vielä uskalla antautua onnellisuudelle.

Seuraavalla viikolla soitin neuvolaan ja sain varattua ajan saman viikon perjantaille: olihan raskaus kuulemma "jo niin pitkällä". Neuvolassa kysyttiin, että millä mielellä olen liikenteessä, mitä ajattelen raskaudesta. Totesin etten tiedä. Täti tuijotti hetken hieman hämmentyneen näköisenä ja sanoi sitten, että kyllä siihen kasvaa. Lohdutti, että toisilla kestää hieman aikaa että kunnolla ymmärtää. Sovimme seuraavan neuvola-ajan marraskuun loppuun ja varasimme samalla ensimmäisen ultran joulukuun alkuun.

Loppu lokakuusta ja marraskuu menivät lähinnä pää vessanpöntössä. Voin hirveän huonosti koko ajan, eikä se helpottanut missään vaiheessa päivää. Marraskuun loppu tuli ja kävelin neuvolaan kalpeana ja valmiina kumartumaan lumipenkan ylle, jos tulisi tarve. Ei edes kiinnostanut, jos joku näkisi. Muistan ajatelleeni että senkus arvuuttelevat. Siinähän luulevat että olen hirveässä krapulassa keskellä viikkoa, jos tahtovat. Neuvolassa kyseltiin vointia. Tummat silmänaluset ja valkoinen naama ei taidakaan kertoa kaikille heti ettei ole hyvä olo? Pienen rupattelun jälkeen lääkäri-täti teki sisätutkimuksen ja päätti kokeilla sen jälkeen kuuluisiko sydänäänet. Hän kehotti olemaan odottamatta liikaa, sillä raskaus oli kuitenkin aika varhaisessa vaiheessa eikä mitään välttämättä vielä kuuluisi. Hän puristi geeliä vatsani päälle ja rullasi muovitikulla ympäri vatsaa. Omat sydänääneni kuuluivat luonnollisesti loistavasti, mutta sikiöstä ei kuulunut mitään. Ehdin jo ajatella, että ei siellä mitään edes taida olla. Taisi olla tuulimuna. Sitten täti paransi asentoaan ja käänsi laitteesta ääntä kovemmalle. Siellä se mennä tuhisi. Pienen pieni sydän. Siellä oli sittenkin elämää! Vihdoin. Hymy pääsi väkisinkin kasvoille. Ensimmäinen täysin uskottava todiste siitä, että pieni oli tulossa.

 

Onni on Pieni junailija kohdussa.